Toisenlaisia kokemuksia Viklapurjehduksesta, nimim. "Kokematon"

Toisenlainen purjehdustarina

Olemme tutustumassa viklapurjehdukseen. Yksi tutustuja sanoo jo rannassa, ettei ole kiinnostunut nousemaan purjeveneen kyytiin, ja kumiveneristeilyn riittävän mainiosti. Hän on kuitenkin ensimmäisenä viklan kyydissä taidokkaasti muotoillun painostuksen ansiosta. Kumivene vie muuta seuruetta pois laiturista, ja seuraamme edellä purjehtivaa viklaa. Meno näyttää aallonmurtajan ja sataman kainalossa aika kesyltä. Jostain se on kai aloitettava. Vikla suunnataan aallonmurtajien välistä avomerelle, ja olosuhteet muuttuvat.

Vikla ja kumivene kohtaavat hetken päästä, ja kyytiläistä vaihdetaan. Ensimmäinen nousee kumiveneeseen kasvot loistaen. En tiedä onko silmämeikin sotkenut vesi vai ilon kyynel, mutta aikuisen ihmisen riemu koskettaa minua. Minun vuoroni tulee viimein, ja nousen veneeseen epävarmoin liikkein. En voi kontata, enkä uskalla hypätä. Tukevan kumiveneen ja kiikkerän lasikuitukiulun välillä on kahden maailman ero. Jotenkin saan itseni istumaan veneen laidalle, ja yritän sovittaa jalkojani kölin, roikuntaremmien ja köysien viidakkoon. Vene on niin pieni, narut kiemurtelevat nilkkojeni ympärille, ja tunnen minun sekä veneen yhteensopivuuden puutteen.

Painan kuulemma todella paljon. Tiedän sen kyllä itsekin, mutta ymmärrän, miten herkkä vene on, ja miten hyvin kippari sen tuntee. Kippari kysyy jääkiekkopelin tilannetta, mutta kukaan ei ole ollut siitä kiinnostunut. Tajuan, miten kaukana netti, some, työ ja muu maanpäällinen elämä ovat olleet viime hetket. Nyt on vain tuuli, päälleni roiskuvat aallot ja ylipainoinen lastini sotkussa köysien keskellä. Olen lukenut kolme erilaista purjehdusopasta ennen tätä päivää. Ymmärrän purjehtimisen teorian, mutta mikään ei ole valmistanut minua tähän.

Tottelen ohjeita, mutta en ymmärrä niistä mitään. Vene kulkee jonnekin, mutta suunta- ja etäisyysvaistoni on täysin hukassa. Hetken katson Tahkoluodon satamaa, ja luulen sen olevan Mäntyluoto. Vedän köyttä kireämmälle ”vielä vähän”. Se ei riitä, ja kippari siirtyy puhumaan maakravun kieltä: ”Kiristä viisi senttiä.” Olen aivan eri paria kaiken ympäristöni kanssa. Vettä heitetään ämpärillä päälleni. Se tuntuu tutulta.

Kippari pitää luentoa viklan optimaalisesta miehistön painosta, ja tunnen syyllisyyttä hidastaessani veneen muissa olosuhteissa uljasta kulkua, lannistaessani sen puskemaan vasten aaltoja, aiheuttaen veden roiskumisen ja epätasaisen kulun. Minua hieman lohduttaa kuulla, että jo 60 kiloinen gasti (olen jo oppinut uuden sanan) olisi tähän kokoonpanoon liikaa.

Käännymme myötätuuleen, ja pääsemme pieniksi hetkiksi aallon harjalle. Kippari liikkuu veneessä ja kääntelee peräsintä, yrittäen saada meitä surffiin (toinen uusi sana). En osaa osallistua siihen, mutta tunne on mahtava. Hetkittäin leijumme, ja sen tunteen tunnistan muistakin urheilulajeista. Sitten kaikki on ohi, ja huomaan istuvani taas kumiveneessä. Olen liikuttunut.

Palaamme rantaan. Kerron, miten hommasta ei tullut yhtään mitään, mutta haluan sitä joskus lisää. Mahdollisuus tarjoutuu yllättäen heti, kun laskemme toisen viklan vesille, ja lähdemme vielä toiselle purjehdukselle. Nyt pysymme aallonmurtajan takana, ja ehdin vähän miettimään mitä teen. Vedämme spiirapuomin (tämän sanan huomaan yllättäen osaavani jo) ulos, ja tiedän jo valmiiksi mistä narusta vetää. Osaamisen tunne nousee kohisten. Suojaisemmissa olosuhteissa on aikaa kysellä vaihtuneelta kipparilta vinkkejä mihin jalkani mahtuvat parhaiten, ja ehdin ensimmäistä kertaa näkemään tonttini paremmin. Köysillä on paikkansa, mutta istun kääntyessämme joka ikinen kerta sen toisen köyden (jonka nimeä en vieläkään tiedä) päälle.

Minua yllytetään roikkumaan veneen ulkopuolella. Nauran. ”Tätä taisit tulla hakemaan”, kippari sanoo. Vesi on niin lähellä, vene niin herkkä ja nopea, ja minulla niin heikot jalka- ja vatsalihakset. Punnerran itseni takaisin laidalle, ja hetken levon jälkeen roikun lisää. Sekunnit ovat nyt minuutteja ja minuutit sekunteja.

Vene kallistuu, ja säikähdän hallitsemattomuuden tunnetta. Tuntuu, kuin en olisi kiinni missään, ja samalla kahlittu veneeseen. Vene suoristuu, ja matka jatkuu. Kohta vene taas kallistuu, ja menee nurin. Ehdin ajatella tyynenä: ”Arvasin, että tästä tulee uimareissu.” Olen katsonut netistä videoita hakusanalla ”dinghy capsize”. Sanoja jotka voi opetella, mutta jotka eivät ole valmistaneet minua tähän. Luulen, että vene kaatuu vain 90 astetta, ja että minulla on hyvin aikaa. Vene kaatuu kuitenkin päälleni, ja paniikki iskee. Ovatko köydet taas nilkoissani? Sotkeudunko purjeisiin tai lukemattomiin köysiin? Onko veneen alla ilmatasku? Mihin suuntaan lähden? Hörppään vettä hädissäni, mutta pääsen pois alta. Veneen reunasta kiinni pitäessä on taas aikaa.

Yritän nousta veneen päälle vetämään kölistä, mutta koko vene on liukas ja pyöreäkulmainen. Sormet lipsuvat. Kippari saa veneen ensin kyljelleen, ja siitä pystyyn. Nyt tarvitsee enää kammeta itsensä kyytiin, mutta myös veneen sisäreunat ovat kuin saippuaa. Yritän potkaista veneen kyljistä tai kölistä, mutta jaloille ei saa tukea mistään. Minulla on ylläni farkut, flanellipaita, fleecepusakka, ulkoilutakki, lenkkarit ja vielä vanha kunnon kuminen sadeasu. Ne tuntuvat nyt lyijyhaarniskalta. Nauran kuin mieletön, kun saan viimein sormet jonnekin kiinni, siitä otteen kölistä ja remmeistä. Lopulta kipparin avustuksella vonkale saadaan veneeseen. Kaikki mahdolliset kehon mielihyvähormonit ovat lähteneet liikkeelle suoniini.

En tiennyt, että on vielä näin paljon elämätöntä elämää. Olen kokenut ison nipun tunteita lyhyen hetken aikana. Kaatumisen mörkö on hoidettu pois kummittelemasta jo ensimmäisellä purjehduskerralla. Eikä tämä kerta jää viimeiseksi.

Nimim. Kokematon